Karhulampi

Metsän kuningas, Nalle Mesikämmen, Kultaherra, Pitkävilla, Pihkakinttu, Ohto Otsonen, valmisteli talvipesäänsä huolella. Se oli syönyt monta päivää mustikoita, sekä muutaman pesällisen muurahaisia ja oli pullea, pyöreähkö ja tyytyväinen. Se vihelteli vähän väliä raapiessaan sammalia ja risuja kokoon. Pesän piti olla sellainen, että vain hengitysaukko jäisi näkyviin. Metsänhaltijan poika Nyyrikki oli lahjoittanut kultaiset käsipainot Karhu-herralle, jotta tämä keväällä pitkästä talviunestaan herättyään, voisi voimistaa lihaksiaan. Metsän neidot Tellervo ja Tuulikki olivat neuloneet vihreästä rahkasammaleesta kauniin sydämen ja asettaneet sen kannon päälle merkiksi muille metsän eläimille. Sydämen kohdalta oli parasta kääntyä takaisin tulosuuntaan ja antaa Kontion nukkua rauhassa talviuntaan sydänkuusikossa koko sydäntalven ajan. Se heräisi vasta, kun kevätauringon säteet alkoivat lämmittää ja sulattaa lunta ja jäätä pesän päältä ja nälkä kurnia massussa.
Metsähiiret huomasivat vihreän sydämen ja jäivät kurkkimaan kannon takaa Mesikämmenen pesän rakennuspuuhia. Ne nyökyttelivät toisilleen, eivätkä sipisseet ja supisseet mitään, sillä ne tiesivät, että karhulla oli hyvä kuulo. Ja koska karhu painoi 300 kiloa ja kahdelle jalalle noustessaan oli aikuisen ihmisen kokoinen, metsähiiret kunnioittivat sitä. Heidän pienissä nappisilmissään se oli iso Ukko-jättiläinen, Otso, Oksi, Metsän Omena.